Kain novellikokoelma > Maailma, joka oli
Alhaalla leijaili pilviä, mutta kymmenen kilometrin korkeudessa paistoi aurinko. Mies katsoi ikkunasta auringon kimaltelua lentokoneen metallipinnasta. Siipi värisi hiukan, ja siinä olevat anturilangat tärisivät ilmavirrassa. Kone oli juuri ylittänyt meren ja olisi kohta mantereen yllä.
Kuului valtava rysähdys. Irtonaisia tavaroita lensi joka puolella. Lentokoneen runko alkoi taipua ja revetä. Yht'äkkiä näkyi vain sinistä. Mies huomasi putoavansa vapaasti. Pari sekuntia sitten hän oli istunut paikallaan lentokoneessa, mutta nyt siitä ei näkynyt jälkeäkään. Oli vain hän, yksin, putoamassa vapaasti. Hän putosi. Lentokone oli pudonnut. Kolme minuuttia. Jos hän putoaisi kahdensadan kilometrin tuntinopeudella, kestäisi kolme minuuttia, ennenkuin hän iskeytyisi maahan. Tai mereen. Mies vilkaisi alas. Sillä tarkkuudella millä hän pystyi arvioimaan, hän oli täsmälleen meren ja mantereen välisen rajaviivan yllä. Hän vilkaisi kelloa. Kaksikymmentä seitsämän minuuttia yli kahdentoista. Puoli yhdeltä hän siis iskeytyisi jonnekin rannan läheisyyteen.
Ehkä hän pystyisi vielä jotenkin pelastautumaan. Hän voisi yrittää ohjata lentoaan kohti jotain pehmeää, ehkäpä hän putoaisi vaikkapa valtavaan olkikasaan ja selviäisi säikähdyksellä. Alhaalla näkyi kylmää merta, kivistä rantaa, ja kituliasta vihreää ruohoa. Ei olkikasaa. Hän voisi myös yrittää hidastaa putoamistaan kasvattamalla ilmanvastuksensa mahdollisimman suureksi. Hän voisi myös yrittää iskeytyä maahan jalat edellä ja mahdollisimman rentona. Luita menisi varmasti poikki, mutta ehkä hän selviäisi hengissä. Ei, hän ajatteli, ei kukaan selviä kymmenen kilometrin pudotuksesta mereen tai kiviselle rannikolle. Eikä hän ilman laskuvarjoa voisi jarruttaa putoamistaan niin, että sillä olisi mitään merkitystä. Hän voisi vain ostaa puoli minuuttia lisää elinaikaa, ei sen enempää.
Ei laskuvarjoa. Kello oli kaksikymmentäseitsämän minuuttia ja neljäkymmentä sekuntia yli keskipäivän. Armonaika oli kulumassa umpeen. Tietysti hänen oli pitänyt palata päivälennolla. Aina niin kiire. Hän olisi hyvin voinut viettää rauhallisen illan kaupungissa, ja lähteä vasta illalla. Hyvin hän olisi ehtinyt töihin seuraavaksi päiväksi. Tai hän olisi voinut mennä laivalla. Seuraavan päivän lehdestä hän olisi varmaan saanut lukea lento-onnettomuudesta. Varmaan se oli pommi. Ehkä hän oli sodan uhri, vapaustaistelun, josta hän ei tiennyt mitään ja jota hän olisi hyvin voinut pitää oikeutettuna. Sodan uhri. Tältä siis tuntui etulinjassa, kun luoti on lävistänyt rintakehän ja tietää, että tarina on lopussa. Mutta häntä ei oltu värvätty mihinkään sotaan, hänen piti seuraavana aamuna mennä töihin, hän ei koskaan ollut halunnut vahingoittaa ketään...
Ei, ei, ei! Tämän on oltava unta. Mutta se ei ole. Eikä uneen voi paeta. Mikään ei voi muuttaa sitä, että maan pinta lähestyi jatkuvasti. Kaksikymmentä kahdeksan minuuttia viisitoista sekuntia yli puolenpäivän. Minuutti neljäkymmentäviisi sekuntia elinaikaa jäljellä. Kuinka ihmeellistä aika on. Ruhtinaalliset sataviisi sekuntia käytettävissä. Sata on iso luku, mutta aika valuu sormien välistä kuin kuiva hiekka. Kaksikymmentäkahdeksan minuuttia kaksikymmentäkahdeksan sekuntia. Huvittavaa. Yhtä monta minuuttia ja sekuntia. Hän kuolisi. Luultavasti varsin tuskattomasti. Vaimea tömähdys, ja se olisi ohi. Tai loiskahdus riippuen siitä, sattuisiko hän osumaan mereen. Kaikki ohi. Ystävät, äiti, isä, sisaret, työ, auto, pankkitili, tyttöystävä... Ei, he eivät olisi ohi. He jatkaisivat elämää. Ehkäpä he surisivat hänen poismenoaan. Mutta he eläisivät, ja hän olisi vain muistokirjoitus hautakivessä. Jos hänen ruumiinsa ei huuhtoutuisi merivirtojen mukana kadoksiin. He eläisivät, koska he eivät olleet mukana tällä lennolla. Mutta he olisivat hyvin voineet olla. Itsesääliä. Hän oli aina sanonut vihaavansa itsesääliä. Voi paska.
No, hekin kuolisivat joskus. Kaksikymmentä kahdeksan minuuttia viisikymmentä sekuntia. Jos olisi kynää ja paperia, hän voisi kirjoittaa pari sanaa muistoksi... Rakkauden vakuutus, onnentoivotus, pyytää, että häntä ei unohdettaisi? Hänellä ei ollut kynää. No, se ratkaisi sen ongelman. Kuolema. Mitä sen jälkeen. Monella ei ole yleellisyyttä tehdä sovintoa itsensä ja jumaliensa kanssa minuuttia ennen varmaa kuolemaa. Mutta mitä minuutti olisi koko elämän rinnalla. Elämän, joka tulisi jäämään liian lyhyeksi. Hän ei halunnut ajatella asiaa. Uskomatonta, kuinka tarkkaan rantaviivan yllä lentokone oli räjähtänyt. Hän ei vieläkään pystynyt sanomaan, tulisiko hän putoamaan mereen vai maahan.
Hän halusi pudota maan päälle. Silloin hänen ruumiinsa löydettäisiin varmasti ja hänet voitaisiin haudata kunnolla. Outoa, kuinka paljon merkitystä tuollaisella asialla voi olla. Kunnon hautaaminen. Surevat omaiset. Jäähyväiset. Ehkäpä se oli hänen tapansa sanoa näkemiin kaikelle sille, mikä oli ollut hänen elämänsä. Tyttöystäväni, kuinka rakastankaan sinua... Hän oli varmaan parhaillaan syömässä lounasta... Kello oli kaksikymmentäyhdeksän minuuttia kolmekymmentä sekuntia yli puolenpäivän. Pahus, hän ei huomannut kun kello oli kaksikymmentä yhdeksän minuuttia ja sekuntia yli kahdentoista. Viimeinen mahdollisuus meni. Aivan kuin hänelle olisi annettu mahdollisuus nähdä auringonlasku kerran elämässään, ja hän olisi kiireittensä vuoksi unohtanut sen.
Vanhemmat, työkaverit, no kyllä he selviävät, mutta vanhemmat. Äiti ja isä. Kuinka he jaksavat. Saisipa hän vielä puhua heidän kanssaan muutaman minuutin. Ja ystävät. Maa. Hän tippuisi maan päälle. Hyvä. Neljäkymmentäkaksi sekuntia. Kahdeksantoista sekuntia jäljellä. Minne ne kaikki sataviisi sekuntia katosivat? Kellon viisari liikkui nopeasti. Liian nopeasti. Tässä se nyt oli. Loppu. Puoli yksi... Nyt! Hän hengitti vielä. Voisiko hän sittenkin selvitä... Hän vilkaisi alas kohti maata. Kuinka kitukasvuinen pensas kivenlohkareiden välistä kasvoikaan.
Kirjoitin tämän tarinan 2.6.1996.
Takaisin pääsivulle
URL: http://www.iki.fi/kaip/txt/lentokone.shtml
Dokumenttia on viimeksi päivitetty
08.12.2001. Sivu on ladattu 29.04.2024 kello 22.15.