Lajiutuminen: yksilön vai yhteisön asia?Tommi Nieminen<tommi.nieminen@uta.fi>
|
|
Kaikelle viestinnälle on ominaista se, että viestintäjärjestelmän merkkien ollakseen tulkittavissa on sidostuttava jollakin tavalla niin kontekstiin (merkkijärjestelmän ulkoinen ulottuvuus), kotekstiin (syntagmaattinen ulottuvuus) kuin järjestelmän muihin merkkeihinkin (paradigmaattinen ulottuvuus). Merkeillä on oltava yhteys toisiinsa niin lineaarisena jonona kuin moniulotteisena rakenteenakin, ja ennen kaikkea yhteys merkkijärjestelmän ulkopuolelle, mistä kaiken merkityksen viime kädessä on tultava ja mihin merkeillä toimiminen palautuu. Kaikkea tätä sidostumista nimitän kokoavasti lajiutumiseksi. Kielen tasolle tuotuna lajiutuminen käsittää esimerkiksi leksikaalistumisen, kieliopillistumisen, kollokoitumisen ja referenssin. Lajiutuminen on välttämätön osa paitsi kielen kehitystä, myös sen arkipäiväistä olemista. Semioottisesti tarkasteltuna lajiutumisessa merkit saavat tulkitsimensa (jotka edelleen voivat olla merkkejä ja saada omat tulkitsimensa jne.), jotka ohjaavat muuten avoimen merkin tulkinnassa johonkin sulkeisempaan suuntaan. Sopivuus tai toimivuus kielenulkoisessa kontekstissa, toistuvuus kotekstissa ja koodiinkuuluvuus järjestelmässä ovat kuvaannollisesti valmiiksi tallattuja polkuja, joita pitkin tilanteisen tulkinnan on helpompi kulkea. Ainutkertaisen yksittäisen tulkinnan on aina mahdollista tarpoa myös umpihankeen, mutta poluton, maamerkitön "umpihanki" on äärimmäisen epäredundantti tulkinnan väylä, tietoteoreettiselta arvoltaan jopa kaoottinen ja siten täysin epäennustettavissa. Valmiit polut lisäävät redundanssia ja vähentävät näin tulkinnallista työtaakkaa. Metateoreettisella tasolla on mahdollista esittää kova kysymys: Onko merkitys lainkaan osa kieltä? Olisiko merkitys kokonaan selitettävissä yleisen – yleissemioottisen – tulkinnan teorian kautta? Teoreettisella tasolla voidaan asettaa kysymys yksilöllisen ja yhteisöllisen momentin suhteesta. Missä määrin yksilölliset poikkeamat "koodista" – yksittäiset harha-askeleet, "omia polkujaan tallaavat miehet" – ovat merkitseviä? Mikä on yhteisön rooli lajiutumisen ohjauksessa? Yhteisöt eivät ajattele eivätkä puhu tai kirjoita: viime kädessä jokainen semioottinen teko, puheakti, on yksilön toiselle yksilölle (tai kirjoitetussa kielessä yhteisöllekin) kohdistama. Yksilöt puolestaan ovat biologisia olentoja, joilla on synnynnäiset rajoituksensa ja kapasiteettinsa viestimiseen, ja nämä näkyvät väistämättä tulkitsimien muodostuksessa. Lajiutuminen voi tapahtua vain yksilöä koskevien kognitiivisten rajoitusten rajoissa. Metodologisella tasolla ongelmaksi nousee havaittavuus. Koska puheaktit ovat yksilösuorituksia, jokainen puheakti on tietenkin ainutkertainen tapahtuma eikä suoraan edusta jotakin "lajia" (kieltä, lektiä). Ei ole puhunnosta, joka "olisi" suomen kieli tai nuorten sähköpostiviestintä tai lääkäri–potilas-keskustelu. Jos mitään tekstipinnan piirrettä tai piirteiden rypästä ei voida asettaa lajia määräävään asemaan, miten sitten lajeihin lainkaan päästään? Ovatko tekstilajit yhtä kuolleita kirjaimia kuin miksi Saussuren langue viimeaikaisessa kognitivistisessa keskustelussa on koettu? Tarkoitukseni on esittää aineksia semioottisen lajiutumisen teorian malliksi, jonka avulla ylläoleviin kysymyksiin voidaan lähteä etsimään vastauksia; sen sijaan en väitä pystyväni vastaamaan kysymyksiin – en nyt enkä ehkä etäisessä tulevaisuudessakaan.
|
|