Kielen rakenteen sietämätön keveys

Urho Määttä

<umaatta@ling.helsinki.fi>
Yleisen kielitieteen laitos
Helsingin yliopisto

Kielen perustava tapa olla olemassa on kielellinen toiminta. Kuitenkin jo puhe kielen käytöstä johdattelee ajattelemaan "jotain" käytöstä riippumatonta, käyttöä perustavampaa, joka voitaisiin ottaa tieteellisenkin kuvauksen kohteeksi. Käyttöä ei myöskään voida tyhjentävästi määritellä, erilaiset kielipelit ja kielipelien säännöt pakenevat essentialistisia määrittelyjä (Wittgenstein). Kielen käytössä toistuvasti ilmenevä piirre on abstrahointi yksittäisistä tapauksista kohti yleisiä tyyppejä ja luokkia. Abstrahoivan toiminnan väline, jos näin halutaan ajatella, on symbolijärjestelmä &ndash; ja näinhän kieli usein määritelläänkin. Kieli nähdään käytöstä riippumattomana, immanenttina koodina tai resurssina, jota käytetään. Tällöin kieli saa oman rakenteensa, oman monikerroksisen sisäisen sääntösysteeminsä, jonka käytöstä riippumatonta ontologista statusta käsite "autonominen kielitiede" hyvin luonnehtii. Näistä lähtökohdista käsin ajatus kieli-intuitioista grammatikaalisen kuvauksen kohteena tuntuu varsin luontevalta.

Kielen autonominen rakenne on käsitteenä hankala. Kielen säännöt, rakenne, koodi tuntuvat olevan käsitteellinen välttämättömyys. Yritykset vapautua rakenteen käsitteestä tukeutuvat vain uuteen käsitteeseen, joka on paljastettavissa alkuperäisen klooniksi &ndash; kuten esim. viestinnällinen resurssi. Keskeinen ongelma on tämän rakenteen ontologinen status. Onko kielen rakenne psykologinen, tai kognitiivinen, ilmiö, vai onko se sosiaalisesti jaettu tietotaito. Esitelmässäni tarkastelen toisaalta niitä ongelmia, jotka liittyvät kielen rakenteen sosiaaliseen määrittelyyn. Toisaalta tarkastelen kielen rakennetta eräänä kielen käytön luontaisena tavoitteena. Näin lingvistinen rakenneanalyysi on analoginen kielenkäytön yleistyksiin pyrkivän luonteen kanssa. Kielen grammatikaalinen analyysi on ihmiskielestä emergoituva, ja näin kieleen kuuluva, "tasonsa". Näyttää olevan ongelmallista löytää kielen kieliopillinen rakenne ihmisen "päästä", mutta yhtälailla näyttää olevan ongelmia jos kielen rakenne määritellään sosiaalisesti jaetuksi todellisuudeksi. Kieli ei olekaan niin demokraattinen väline kuin usein ajatellaan tyyliin "kaikki yhteisön jäsenet osaavat kielen yhtä hyvin". Jos kieli on väline, muistuttaa se enemmän laivaa kuin lusikkaa. Jälkimmäinen on kaikille (?) yhtäläisesti avoin, mutta edellinen on riippuvainen pitkälle edenneestä työnjaosta. Yhtälailla kognitivistinen kuin sosiaalinenkin ontologia syyllistyy helposti virhepäätelmään, jossa analyysin tulos sijoitetaan takaisin todellisuuteen: edellinen ihmisen päähän jälkimmäinen jaetuksi (?) sosiaaliseksi tietotaidoksi. Kieli-intuitio pyrkii abstrahoimaan ja kategorisoimaan ja antaa kuvan kielestä valmiina lopputuloksena, jolle sitten pitäisi löytää ontologinen "koti".