Afaattisen puhujan valinnanvaikeus – kielen vai kognition ongelma?Anna-Maija Korpijaakko-Huuhka
Kliinisessä puheterapiatyössä ja logopedisessa tutkimuksessa – ainakin Suomessa – on jo perinteisesti totuttu arvioidaan kognitiivisten ongelmien (mm. havainto- ja muistitoiminnot, kielellinen ajattelu) ja kielellisten vaikeuksien suhdetta. Esimerkiksi afasia määritellään kielellis-kognitiiviseksi häiriöksi, ja sen kuntoutuksen tavoite on eheyttää kielen tietovarastot, kehittää kielellis-kognitiivisen työskentelyn taitoja ja integroida tietorakenteet ja kielellisen työskentelyn tasot (Salonen 1982). Neurolingvistiikkaan, ainakin diskurssin tutkimukseen näyttää kuitenkin kiteytyneen käsitys, että tutkittavilla (esim. dementia-, trauma- tai aivoverenkiertohäiriöpotilailla) on joko kognitiivisia tai sitten erillisiä kielellisiä häiriöitä. Kognitiivisiin häiriöihin katsotaan kuuluviksi mm. pragmaattiset häiriöt. Moderni ns. kognitiivinen neuropsykolingvistiikka taas on keskittynyt sana- ja lausetasoisen kielen prosessointimekanismien selvittämiseen; esimerkiksi miten ihminen varastoi ja hakee kielellistä tietoa eri moduleista tai kuinka kielellisen ärsykkeen eri ominaisuudet vaikuttavat sen mieleenpalautumisen nopeuteen. Kielenkäyttö voidaan nähdä valintoina (esim. Eggins 1994) – ja jos se niin nähdään, lienee itsestään selvää, että valintoihin oletetaan jokin kognitiivinen perusta. Kun lisensiaatintyössäni tarkastelin afaattisten ja ns. normaalipuhujien sarjakuvien avulla tuottamien tekstien sisältörakennetta 'kertomuskieliopin' keinoin, olen väitöskirjatyössäni yrittänyt soveltaa systeemis-funktionaalista ajattelutapaa niin, että pystyisin kuvaamaan puhujien kielenkäyttöä laajemminkin. Miten afaatikot siis muodostavat merkityksiä tekstiin ja miten he näitä merkityksiä välittävät? Millaisia valintoja he siis tekevät, ja jos heidän valintansa ovat erilaisia kuin ns. normaalipuhujien, mikä niitä saattaa selittää? Alustavien tulosten mukaan monet afaattiset puhujat (toisin kuin monet verrokit) tuottavat pääasiassa suhdelauseita, joilla he ilmaisevat olioiden ominaisuuksia tai sijaintia kuvissa, ei niiden tekoja (experiential meanings; transitivity patterns). Heidän tekstiensä temaattinen eteneminen katkeaa usein (textual meanings; thematic patterns) oman suoritumisen (usein sanalöytämisvaikeuksien) kommentointiin tai itse puhetilanteen arviointiin (interpersonal meanings; mood patterns) – vaikeimmin afaattisten puhujien on mahdotonta lainkaan suoritua tehtävästä ilman tutkijan apua, jolloin tekstit muistuttavat monologin sijaan keskustelua. Tutkimustilanne ja tehtävän laatu näkyvät myös viittausten laadussa; usein puhuja aloittaa ilmauksensa deiktisillä pronomineilla 'tuossa, tässä, tuo' ja ajanilmauksella 'nyt'. Tulkitsen näitä havaintoja siten, että puhuja topikalisoi näin itse tutkimustilanteen ('ja nyt tässä kuvassa tuo. . .') ja että hänen on ollut vaikeata 'siirtyä kertomuksen maailmaan'. Ovatko afaattisen puhujan kielenkäytön piirteet siis osoitus kielellisistä ongelmista vai kenties strategia selviytyä vaikeasta tehtävästä vai ohjeen ymmärtämisen vaikeudesta johtuva artefakta vai laajempi kognitiivinen ongelma, kuten vaikeus asettua kuulijan asemaan tai valita perspektiivi, vai vain luonnollinen heijastus tutkimustilanteesta; siinähän hän nyt kuitenkin on 'tässä ja nyt' puhumassa esillä olevista kuvista tutkijalle, joka vallan hyvin näkee mitä kuvat esittävät? Viitteet
|