Kain novellikokoelma > Lomaparatiisi
Kirjoitin tämän 30.11.1996. Kyseessä ei varsinaisesti ole novelli, vaan eräänlainen harjoitus...
"Meidän ei olisi pitänyt tulla tänne. Pelkkää tuskaa, hikoilua ja itikoita!" Risto pyyhki hikeä otsaltaan. "Nyt tämä poika hakeutuu lähimpää baariin." Sademetsän keskelle suurten putouksien viereen oli rakennettu loistohotelli, jonka hyvin ilmastoiduista huoneista ihmiset saattoivat ihailla koskemattoman luonnon kauneutta. "Yksi margareta!" sanoi Risto baarissa työskentelevälle nuorelle intiaanille. Poika sekoitti juoman ja ojensi lasin Ristolle. "Tässä, ota vähän tippiä."
Risto hikoili. Hänen lomansa oli ollut vähemmän miellyttävä: parin viikon unelmaloma sademetsän keskelle rakennetussa loistohotellissa oli muuttunut näännyttäväksi odottamiseksi. Ilmastoinnista huolimatta painostava kosteus tuntui kaikkialla. Yöllä taas moskiitot ja heinäsirkat varmistivat, että nukkumisesta ei tullut mitään. Onneksi baarista sai kylmää juotavaa. Risto suuntasi kulkunsa sinne. Hän tilasi baarin hoitajalta, joka oli nuori intiaani, margaretan.
Hikipisarat kimaltelivat lihavan valkoisen miehen otsalla. Sarik hymyili miehelle ja hänen ahdingolleen. Hän oli perheensä vanhin poika. Hän oli vastuussa perheensä elatuksesta, vaikka oli vasta 12 vuotta vanha. Kun hänen vanhempansa olivat olleet lapsia, ei valkoisesta miehestä ja hänen "sivilisaatiostaan" vielä tiedetty mitään. Nyt he kaikki olivat riippuvaisia heistä ja heidän tavaroistaan. Tavaroiden hankkimiseen taas tarvittiin rahaa, jota sai työskentelemällä sademetsän keskelle rakennetussa loistohotellissa.
"Poika, yksi margareta!" Sarik sekoitti drinkin ja tarjoili sen miehelle. "Kiitos, tämä tuli tosi tarpeeseen. Tässä, ota vähän juomarahaa."
Herra Jose Alvarez katseli peililasin takaa hotellinsa aulaa. Eurooppalaiset ja amerikkalaiset turistit viettivät aikaa hellevaatteissa. Jotkut valmistautuivat retkelle katsomaan suurta putousta. Valkoisiin t-paitaan ja shortseihin pukeutunut tukeva herra näytti siltä, kuin saisi sydänkohtauksen minä hetkellä hyvänsä. Hän pyyhki hikeä otsaltaan ja suuntasi kulkunsa baariin. Siellä yksi Alvarezin halvalla palkkaamista intiaaneista myi hänelle margaretan.
Vuonna 1997 rakennettiin hotelli sademetsään Juran putousten viereen. Hotelli, johon heimo lähetti nuoriaan työskentelemään, oli suuri vaara viimeisen koskemattoman intiaanikulttuurin säilymiselle. Ironista kyllä, tämä valtasivilisaation linnake näytteli merkittävää roolia heimon perimätiedon ja tapojen säilymisessä: Kouluttamalla lahjakkaimpia nuoriaan työstä hankituilla varoilla he pystyivät säilyttämään omalaatuisuutensa huolimatta valtavasta muutospaineesta ja päinvastoin jopa vaikuttamaan esimerkillään mielipideilmaston muuttumiseen.
Simon risti kätensä ja pyysi Jumalalta voimaa työllensä. Niin paljon oli tehtävä. Viidakosta oli löydetty pakanaheimo, joka ei ollut kuullut Jumalan sanaa. Simon oli tullut heidän luoksensa korjaamaan asian. Hän oli lentänyt suurten putousten vierelle rakennettuun loistohotelliin, jossa länsimaiset turistit viettivät aikaansa ilmastoiduissa huoneissa. Melkein yhtä huolestuttavaa kuin heimo, joista jokainen oli pakanoita ja palvoi vääriä jumalia, olivat omassa erinomaisuudessaan paistattelevat eurooppalaiset ja amerikkalaiset, jotka olivat säilyttäneet uskonsa vain maalliseen rikkauteen.
Simon katsoi halveksuen lihavaa valkoisiin pukeutunutta miestä, jolle alkuasukaspoika kaatoi alkoholidrinkkiä. Kumpi tarvitsi apua enemmän: poika vai mies?
Cathy sovitti rinkkaa selkäänsä. Hänen makuunsa hotelli oli liian tavanomainen. Tai oikeammin liian tavanomaisen kallis turistirysä. Mutta se oli rakennettu Juran putousten viereen. Siinä oli tarpeeksi syytä asua siellä. Luonto oli ainutlaatuista, maisemat olivat ainutlaatuisia, kasvit ja eläimet olivat ainutlaatuisia, puhumattakaan ihmisistä jotka elivät elämänsä niiden ehdoilla. Baarimikkona oli yksi heistä, nuori intiaanipoika, joka parhaillaan kaatoi punaista juomaa punakalle miehelle. Mies olisi tuskin selvinnyt viidakossa minuuttiakaan ilman ilmastointilaitetta ja baaria. Cathy olisi halunnut tavata intiaaneja ja keskustella heidän kanssaan. Tähän päivään asti he olivat halunneet kuitenkin olla rauhassa. Jos he halusivat sitä, niin olkoon sitten niin.
Seloth kutsui henkiä. Kuumien lähteiden höyryissä hänen mieleensä nousi kuvia, jotka olivat koko ajan liikkeessä. Muukalaiset, jotka olivat tulleet viidakkoon, olivat siellä jäädäkseen. Hän näki poikansa pitkän pöydän ääressä kaatamassa veren väristä juomaa lasiin. Hän näki ihmisiä, jotka parveilivat kuin muurahaiset yrittäessään olla tekemättä mitään ja samalla miettiessään, mitä voisivat tehdä. Ehkäpä jonain päivänä hän voisi kertoa heille. Vielä he eivät olleet valmiita.
Tarken näki valkoisen miehen, turistit parveilemassa hotellin lattialla. Hänen tajuntansa leijaili Sarikin päällä, koska Sarik oli tärkeä. Sarik oli vielä nuori ja kokematon, eikä tiennyt paljoa. Häntä Tarken suojelisi ja tulisi auttamaan eteenpäin vieraassa maailmassa. Viimeisen intiaaniheimon Jumala tulisi olemaan omiensa kanssa aina nyt ja tulevaisuudessa, kuten oli ollut jo kymmenien tuhansien vuosien ajan.
Takaisin pääsivulle
URL: http://www.iki.fi/kaip/txt/lomaparatiisi.shtml
Dokumenttia on viimeksi päivitetty
16.01.2001. Sivu on ladattu 23.04.2024 kello 10.48.