2. syyskuuta 1997 kello 18 Helsingin yliopiston Porthanian luentosalissa P2 järjestettiin kaksituntinen keskustelutilaisuus, jossa käsiteltiin fysiikan professori Alan Sokalin Social Text-lehteen lähettämästä parodiaa. Keskustelijoina olivat Sokalin lisäksi filosofian professorit Barry Smith New Yorkista ja Kevin Mulligan Geneven yliopistosta.
Kaikki keskustelijat olivat oleellisissa asioissa samaa mieltä keskenään -- asia, joka tuotiin esille yleisökommenteissa. Moni olisi mielellään kuullut myös vastapuolen näkemyksen asiasta. Varsinkin Mulliganin retorisesti loistavan puheen ja vakuuttavien perustelujen jälkeen olisin halunnut nähdä upposiko postmoderni laiva sittenkään. Alustuspuheenvuorot kestivät kukin noin puoli tuntia, joten yleisökeskustelulle jäi aikaa yhtä paljon, mikä oli keskustelijoiden yksimielisyyden huomioonottaen huono asia.
Jälkikäteen Mulligan esitti järjestäjien puolustukseksi perusteluina sellaisten keskustelutilaisuuksien järjestämisen vaikeuden, joihin pitäisi saada postmodernismia edustava keskustelija. Lisäksi hän väitti, että vastapuolelta puuttui anglosaksisen filosofian väittelyperinne: he käsittävät hyökkäykset heidän ajatuksiaan vastaan henkilökohtaisina loukkauksina. Siksi heidän kutsumisensa ei välttämättä edes olisi ollut kovin hedelmällistä. No, jos näin on, niin Porthaniassa istunut yleisö olisi varmaan osannut vetää omat johtopäätöksensä...
Seuraavassa on yhteenveto muistiinpanoistani keskustelusta ja joitakin kommentteja. Teksti on siis ensisijaisesti muistiinpanoja, eivätkä referoidut mielipiteet välttämättä ole samoja kuin omani. Korjaukset ja kommentit ovat tervetulleita. Tämän sivun linkkien ja viitteiden pitäisi olla riittävä aloituskohta aiheen syvällisemmälle tutkimiselle. Varsinkin Sokalin oma sivu sisältää paljon viitteitä.
Sokal aloitti asettamalla kysymyksen miksi postmoderni suuntaus on vallannut alaa. Hän määritteli postmodernismin kahdella tavalla: ensinnäkin jotkut postmodernit sosiologit, psykologit ja kirjallisuustieteilijät ovat esittäneet pinnallisen hienoja ja monimutkaisia teorioita, joilta kuitenkin puuttuu kosketuspohja todellisuuteen. Yhtenä esimerkkinä hän mainitsi yritykset selittää aivojen toimintaa topologisilla objekteilla, kuten Möbiuksen nauhalla tai Kleinin pullolla asiaa sen kummemmin perustelematta [1]. Mitä tekemistä tällä kaikella lopulta on aivojen ja ihmisen käyttäytymisen kanssa? Toinen postmodernismin ilmenemismuoto on scientismi, jossa yritetään käyttää tieteellistä metodia, mutta sopivasti unohtaen ennalta oletetun teorian kyseenalaistavat osat metodista. Tällainen on esimerkiksi vahvan sosiologian suuntaus, joka yrittää tutkia luonnontieteitä olettaen, että luonnolla ja todellisuudella ei ole merkitystä, vaan luonnontieteellisten teorioiden muodostus on puhtaasti kulttuurillinen prosessi.
Yhtenä postmodernismin ilmenemismuodoista hän esitti kielelliset väärinkäsitykset, jotka syntyvät kun loogiset relaatiot sekoitetaan kognitiivisiin relaatiohin. Jos esimerkiksi antropologi tutkii kulttuuria ja pitää siellä vallitsevaa käsitystä kosmologiasta oleellisena ja tärkeänä kulttuurin sosiologialle, ei se ole sama asia kuin että hän esittäisi tuon kosmologian olevan totta. Hän käytti esimerkkinä Yhdysvalloissa käytyä keskustelua intiaanien luomiskäsityksestä.
Amerikkalaisessa julkisessa keskustelussa usein oletetaan, että jos on sitä mieltä, että jotkut ryhmän X uskomuksista tai mielipiteistä ovat vääriä, niin siitä seuraa, että henkilö automaattisesti vastustaa ryhmän X moraalisesti perusteltuja yhteiskunnallisia vaatimuksia. Sokalin mukaan usein myös alakulttuureista, kuten Amerikan intiaaneista, annetaan keskustelussa hyvin yhtenäinen kuva, vaikka ryhmän sisällä on paljon jännitteitä.
Ongelmaksi hän mainitsi luonnontieteiden arvovallan ylikorostamisen. Jotkut luonnontieteilijät voivat ottaa ylimielisen asenteen humanistisiin tieteisiin, jotka eivät ole yhtä täsmällisiä ja yksikäsetteisiä, mikä osaltaan lietsoo postmodernismia.
Mulliganin puhe oli kolmesta ehkä parhaiten jäsennelty ja kielellisesti nokkelin. Puhetta kritisoitiin jälkikäteen halpuudesta, johon Mulligan vastasi, että hän tiivisti 150.000 sivua filosofista tekstiä 23 minuuttiin. Hänen puheensa oli siis tosi halpa. Hän sanoi, että perustellumpaa mielipidettä hakeva voi tutustua hänen mainitsemiinsa lähdeviitteisiin.
Puhetta syytettiin myös uskonnolliseksi kiihotukseksi. Tähän vastaus oli, että syyte on täysin oikea. He, analyyttiset filosofit, edustavat mannereuroopassa vainottua uskonnollista vähemmistöä. Itse en kuitenkaan halua lukea irlantilaisen Mulliganin puhelahjoja häntä -- tai varsinkaan hänen mielipiteitään -- vastaan. Hänen kommenttinsa olivat teräviä. Hänen puheensa sisälsi paljon asiaa lyhyessä ajassa hyvässä järjestyksessä. Mutta kuten sanottu, olisin kuitenkin halunnut kuulla postmodernistin vastauksen hänen argumentteihinsa.
Hän aloitti perustelemalla miksi postmodernismi on filosofiaa: koska se arvottaa asioita. Se on kuitenkin hänen mukaansa huonoa filosofiaa, jonka juuret ovat saksalaisessa ja ranskalaisessa perinteessä. Filosofia on huonoa, koska se ei välitä todellisuudesta, se yleistää liikaa, sillä ei ole väittelyn perinnettä, eikä se perustele väitteitään. Postmodernismin aseet ovat vapaa assosiaatio, sutkaukset, kielikuvat. Heidän mielestään filosofia ei ole pohjimmiltaan teoreettista, vaan perustuu käytäntöön: etnisiin ja strategisiin etunäkökohtiin, politiikkaan.
Osoituksena tästä hän mainitsi, kuinka Alan Sokalin on pitänyt puolustautua painottavansa olemalla vasemmistolainen, ja kuinka ranskalainen lehdistö on puolustanut kotipesäänsä esittämällä tapahtuneen amerikkalaiseksi hyökkäykseksi ranskalaista maailmankuvaa vastaan. Ad hominem -argumenteilla ei pitäisi olla sijaa filosofisessa keskustelussa.
Syiksi postmodernismin nousuun hän esitti filosofian alennustilan mannereuroopassa. Filosofin titteliä kantavia akateemisen viran haltijoita on paljon, mutta he ovat historioitsijoita, eivät filosofeja. Heidän filosofointinsa ovat kommentteja vanhoista teksteistä. Todellisia filosofeja on vähän. Heistä postmodernisteja on enemmistö. Yhdeksi syyksi tähän alennustilaan hän mainitsi, että filosofian laitokset ovat usein hallinnollisesti kirjallisuuden tai historian laitosten yhteydessä, kaukana luonnontieteistä.
Postmodernismin suosion syinä voisi olla, että se vetoaa yleisöön. Erityisesti Ranskassa filosofia on hyvin suosittua. Lehdistö haluaa filosofiaa palstantäytteeksi prinsessa Dianan ja urheilu-uutisten väliin. Koulut haluavat filosofeja täyttämään opetusohjelmaansa. Syntyy johtajia, joilla on seuraajia; on ryhmä, jolle tärkeämpää on yhteenkuuluvuuden tunne kuin totuuden etsimisen perinne.
Toinen syy on "ketun mielestä pihlajanmarjat ovat happamia" -syndrooma. Tiede on vaikeaa. On paljon helpompaa sanoa sen olevan vain sosiaalisen diskurssin yksi muoto, kun todellisuus on liian vaikea ymmärrettäväksi.
Lääkkeiksi kaikkeen tähän, "jos puoletkaan puhumastani on totta", Mulligan ehdotti kolmen kohdan ohjelmaa. Ensiksi, älyllistä suvaitsevuutta ei tulisi enää suvaita. Jos jonkun päättelyssä on aukkoja, siihen pitäisi puuttua heti eikä katsoa asiaa läpi sormien. Vaikka päättelyn esittäjä olisikin muuten mukava ihminen. Toiseksi, filosofiaa pitäisi mannereuroopassa tuoda institutionaalisesti lähemmäksi luonnontieteitä, pois kirjallisuustutkimuksen ja historioinnin ilmapiiristä. Kolmanneksi, jos kirjallisuustutkijat ja historoitsija pitävät itseään filosofeina, niin heiltä pitäisi edellyttää samaa kuin tasoa kuin analyyttisiltä filosofeilta.
Smith esitti yhteenvedon postmodernismista eri maanosissa. Entisissä itäblokin maissa postmodernismi sai kannattajia vastareaktiona kommunistisen järjestelmän kaaduttua. Marxilainen filosofia ja teoreettinen filosofia yleisesti samaistettiin. Monet halusivat mahdollisimman kauas menneisyydestä, joten he valitsivat postmodernistin maailmankatsomuksen analyyttisen filosofian perinteen sijaan.
Ranskassa Marxismin kaatuminen oli myös yksi syy: "ranskalaisetkin filosofit huomasivat, että marxismi ei ole totta. Siitä he päättelivät, että totuudessa on jotain vikaa." Ranskassa, missä filosofia on suosittua ja siten myös suurta bisnestä, äärimmäiset ajatukset myyvät paremmin.
Pohjois-Amerikassa yksi suurimmista syistä -- ranskalaisen vaikutuksen lisäksi -- on rotuun ja sukupuoleen perustuva itserakkaus. Smith esitti kauhutarinoita, kuten jossain osavaltiossa ehdotettua lakia, jonka mukaan jokaisessa laitoksessa pitää olla täsmälleen puolet naisia. Tilastollinen asenne on johtanut siihen, että filosofiassa, jossa naiset ovat perinteisesti vähemmistö, on naisille pitänyt keksiä oma lokero, "naisfilosofia". Sen pitää olla jotenkin erilaista "miesfilosofiasta", toisin sanoen, sen totuuskäsityksen pitää olla jotenkin erilainen. Hän esitti matematiikan peruskursseja, joka keskittyi poliittisesti ultrakorrektisti mm. muihin matemaatikkoihin kuin valkoihoisiin miehiin.
Sokal mainitsi, että hän haluisi tietää, kuinka levinnyttä kuvatunkaltainen rappio todella on amerikkalaisissa yliopistoissa. Esimerkkien perusteellahan on vaikea yleistää.
Smithin mielestä Suomi on turvassa, koska täällä miehet ja naiset lähtevät yhtenäiseltä perustalta. Täällä ei ole mitään tarvetta keksiä erillistä filosofian haaraa vain, jotta tilastollinen vaatimus naisten määrästä tulisi täytetyksi. Toisaalta hän oli huolissaa filosofian koulutuksesta lukiossa. Hänen mukaansa on tehty tutkimus, jonka mukaan niissä maissa, joissa filosofiaa opetetaan lukiotasolla, on eniten huonoa filosofiaa.
Tosin Smith oli ollut huolissaan käydessään paikallisissa kirjakaupoissa ja katsoessaan valikoimia siellä... Hän ei ymmärtänyt, miksi joidenkin ranskalaisten filosofien kirjoittamaa kielellistä salamia, joka ei käännettynäkään merkinnyt yhtään mitään, yleensä käännettiin muille kielille. Hän spekuloi, että teoksia ostetaan lähinnä siksi, että niiden lukeminen näyttää hienolta.
Smithin mukaan National Association of Scholars:n WWW-sivulta löytyy hänen väitteitään tukevaa materiaalia.
[1] Lacan, Jacques. 1970. Of structure as an inmixing of an otherness prerequisite to any subject whatever. In The Languages of Criticism and the Sciences of Man, pp. 186-200, edited by Richard Macksey and Eugenio Donato. Baltimore: Johns Hopkins Press.
K. Mulligan (ed.) 1991, Continental philosophy analysed, TOPOI vol. 10 no. 2.
P. Engel (ed.) 1993 Philosophy and the analytic-continental divide, Stanford French review.
B. Smith (ed.) 1994 European philosophy and the American academy.